tiistai 16. toukokuuta 2017

Vauva edestä ja vauva takaa

... hän ei vielä istu, mutta hän kyllä makaa.

Seuraavaksi seuraa ensimmäisten vauvakuukausien kertaus - ihan sieltä synnäriltä alkaen.





Vähän päälle 3 kuukautta vauvaeloa takana. Saman ajan olen murehtinut sitä, että Elma ei saa sisarrusta, koska äiti ei ole valmis enää koskaan kokemaan sitä vartalon räjähdystä, jota loppuraskaudeksi, synnytykseksi ja sen jälkeiseksi elämäksi kutsutaan. Ja kas, ne maagiset kolme kuukautta kun täyttyi, niin täällä pohdin, että olispa kiva olla raskaana. Ärsyttävää olla näin klisee.





Elma on aikamoinen tyyppi. Jo synnärillä kaikki kätilöt ihasteli meille, että teitä on siunattu todella temperamenttisellä tytöllä. Ihmettelin aluksi, että miksi se "hyvin itseään ilmaiseva" vauva on siunaus, mutta ymmärsin kyllä melko nopeasti. Ei tarvi miettiä onko hänellä kaikki hyvin vai hyvin huonosti - hän kyllä kertoo. Ilmeitä, eleitä, erilaisia ääniä ja katseita on saatu aivan alusta asti. Elman kanssa on siis ollut hyvä harjoitella vanhemmuutta.







Toki vähän hankaluuksiakin on sattunut matkalle. Synnytyshän oli hurjahko, ja alkoi täysin vihreällä lapsivedenmenolla. Ekat supistukset hymistelin hymyssä suin Kättärin kahvilassa jalat Mikon sylissä ja somekuvia kuvaillen, ja aivan mestarina kehuskellen, että hah, kyllähän nää siedetään kun tälleen vähän vaan puhistelee ja keinuttaa vartaloaan.

No sitten oltiinkin loppuaika käyrillä, eikä liikuttu eikä myöskään hymistelty. Halusin vetää luomuna, mutta pakko oli luovuttaa ja ottaa kipupiikki, kun en päässyt käyrillä olon takia edes suihkuun tai liikkumaan. Ja sitten kun sinne suihkuun viimeinkin sain luvan mennä, en päässyt sieltä omin avuin takas - makasin lattialla kuoleman kouristuksissa ja viimeisillä voimillani sain supistuksien välissä kurotettua hälytysnarusta. Kätilöä hieman nauratti, kun sai kannettua vettä valuvan synnyttäjän huoneeseen, jossa tuleva isukki veti sikeitä potilassängyssä...

Suihkun aikana tilanne olikin eskaloitunut siihen, että mut siirrettiin heti synnytysosastolle. Tässä vaiheessa mulla oli jo pakokauhu, kun tiesin seuraavan supistuksen tulevan parin minuutin kuluessa, eikä enää voinut painaa stop-nappulaa. Tossa viikko sitten muistelin Mikolle ylpeänä, että vaikka luulin kuolevani, niin aika hyvin sain kaiken kauhun ja äänen pidettyä sisälläni. Mikko katsoi hetken hämmentyneenä, ja sitten tokaisi, että jos hänen pitäisi verrata mun huutoani johonkin, niin hän uskoisi että ihminen, jolta leikataan raajoja mutta ei ole menettänyt tajuaan, olisi sopiva verrokki.







Synnytyssalissa sitten homma helpottui, kiitos epiduraalin, jota en olisi halunnut ottaa. Sitä kun oltiin laittamassa, iski just kamala supistus ja huusin (omasta mielestäni hieman vaikeroin) "EIEIEIEI", johon sitten anestesialääkäri rauhoitteli, että ei tarvitse pelätä häntä ja että piikki ei satu lainkaan. Samaan hengenvetoon huusin täysiä - ja tämän myönnän kyllä nimenomaan huutaneeni - että EN MÄ SAATANA SUA PELKÄÄ VAAN NÄITÄ SUPISTUKSIA! Sit alkoi autuus, ja sain jo ilokaasumaskinkin pysymään naamallani, kun aiemmin se supistuksien kourissa vain lenteli jossain kasvojen läheisyydessä. Olin saliin päästessäni 9 cm auki, joten ihan hyvään saumaan tuli hidastava puudute - mä olisin muuten oikeesti räjähtänyt palasiksi.

Ponnistus oli AIVAN helppo nakki supistuksiin verrattuna, vaikka ipanan pää oli kiitettävät 38 cm. Kiitän luojaa ja lääkäriä puudutuksesta, jonka ansiosta kudokset ehtivät edes hieman mukautua hommaan, ja selvisin vain muutamalla tikillä. Vaurioita kyllä siitä huolimatta napsin mukaani, että kyllä tässä vielä hetki palaudutaan.





Nyt meno on muuten ihan jees, mutta täälläkin paristi valittamani nivelkivut ja -jäykkyydet vaivaavat kyllä kovasti. Haikeana odottelen, josko saisin kokea edes yhden kivuttoman päivän. Seuraavaksi aion kokeilla osteopaattia, ja jos se ei toimi, niin reumatestit ovat edessä. Fyssarin mielestä kivut johtuvat imetyshormoneista, ja loppuvat sitten kun imetyskin. Mä en tähän haluaisi suostua, koska en enää montaa kuukautta kestä näitä oloja, mutta en kyllä aio lopettaa imetystäkään. Kipuja ja nivelten rasitusta aiheuttaa myös raskauskilot, jotka eivät mulla imetyksen takia tipu mihinkään. Mun raskaus alkoi jäätävällä hormoniturvotuksella, ja keräsin kiloja jo ihan ekoista viikoista asti. Samat kilot ne täällä vieläkin lilluu, eikä lähde mihinkään kovasta liikunnasta tai terveellisestä ruokavaliosta huolimatta. Niinkuin oikeasti ei lähde - mun paino on nyt täysin sama kuin synnäriltä tullessa, vartalon muoto ja massa vain on hieman muuttunut.

En enää edes mieti ulkonäöllisiä seikkoja, koska vaikka tämäkin on todella klisee, niin noiden asioiden arvomaailmat menevät kyllä uusiksi tämän rupeaman myötä. En kuitenkaan usko, että mun terveys ja nivelet ovat täysin kunnossa, ennen kuin saan ylimääräiset kilot tiputettua.

Elma on ollut salista asti täysin terve. Hän napsaisi täydet 10 pistettä heti synnyttyään, ja on alun vatsavaivoja lukuunottamatta posottanut menemään pontevana, jäntevänä ja kovin terhakkana. Nyt ollaan kyllä vierailtu niin Lastenklinikalla kuin iho- ja allergiasairaalassakin, kun mystinen nokkosihottuma hyppäsi kehiin pari viikkoa sitten. Se ei näytä kovin vaivaavan, onneksi, mutta saatiin kuitenkin (mielestäni järkyttävän) pitkä Zyrtec-kuuri. Peukut pystyyn, että ihottuma häviää sinne mistä tulikin, ja voidaan jättää lääkkeet pois.

Vaikka ihan vastasyntynyt nyytti olikin ainutlaatuinen ja ihana, ja se aika meni aivan liian nopeasti, niin kyllä mä niin nautin tästä, kun vauva alkaa olemaan selkeästi oma persoonansa. Hän kommunikoi, hellii, osoittaa mieltään, nauraa ääneen, ilahtuu ja riehaantuu, ärsyyntyy ja turhautuu. Hänellä on omat juttunsa äidin kanssa, ja isin kanssa sitten muut metkut. Mieletöntä, mitä tuosta vielä kuoriutuukaan ajan saatossa!

4 kommenttia:

  1. Vitsit mistä uroteosta olet selvinnyt! Itse aion synnyttää tulevaisuudessa suunnitellulla sektiolla, koska tiedän etten pysty/halua synnyttää normaalisti. Somen kautta saa helposti sen kuvan, että synnytys olisi jotenkin helppoa, kun kaikki vaan laittaa jotain tyyliin, että meidän pieni vauva syntyi eilen, kaikki voi loistavasti :D "Kiva" kuulla, että ei se aina niin helppoa ole, ettei tarvitse tuntea itse jotain alemmuutta kun ei halua. Ja juuri tuo, ettei voi painaa stop-nappulaa, ja on vaan pakotettu olemaan siinä...niin ei sitä voi väittää, että naiset olisi jotenkin vahvempia kun kestää tuollaista. No joo, en tiedä tämän kommentin pointtia, mutta kunhan kirjoitin :D Mukavaa kevään jatkoa teille, ja toivotaan, että saisit säryt loppumaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, mua kans aina hymyilyttää ne "kaikki voi loistavasti!" -sairaalapäivitykset. Toki varmasti osa niin tekeekin, mut itsellä kävi mielessä lähinnä "apua vauva syntyi, en tunne vartaloani ja pissaan housuuni, onko normaalia?" -päivitys 😂 Ja mahtavaa, kun sulla on selvät sävelet ja suunnitelmat siitä, mitä synnytykseltä haluat, niin ei tarvi stressata!

      Ihanaa kevättä sullekin, kiva kun kommentoit ❤

      Poista
  2. Minä olen aina halunnut kokea synnytyksen, mutta en luomuna. Kaikkea paitsi ilokaasua pyysin ja sain. Ensimmäinen ja todennäköisesti myös viimeinen synnytykseni meni hyvin ja jäi positiiviset muistot. Se että kaikki menee hyvin on kyllä asia, josta täytyy olla kiitollinen. Mutta se oli ihan jees etten etukäteen tiennyt synnyttäväni yli 4,5 kiloisen pojanpalleron. :D

    Tsemppiä särkyjen kanssa.

    Tiina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, kun on tollasia synnytyskokemuksia! Hassua, ettet halunnut ilokaasua, se kun taitaa olla kaikilla se eka oljenkorsi, vaikkakin moni sitten toteaa, ettei siitä ollut varsinaista apua.

      Ja jaiks mikä pötkylä sieltä tupsahti! Tosiaan onni, ettet tiennyt etukäteen, ois muuten varmasti vaikuttanut suuresti 😅 Meidän koko siskokatras on kaikki olleet vähintään nelikiloisia, ja Mikko oli syntyessään juurikin tuon 4,5kg, joten osasin isoa odottaakin. Elma oli lopulta pari grammaa vajaa 4kg, joten mun isoimmat "odotukset" ei onneksi täyttyneet :)

      Poista